Lauantaina piti mennä ristiäisiin, ei sitten menty kuin neljännesporukalla, tai mies ja esikko menivät tarkemmin sanottuna. Mutta juhla oli ollut tietysti hieno ja nimi saajalleen sopiva; Nella tuli kyseisestä tyttelistä. Kotonaoloni katkeruutta korostaakseen lapset kärisivät erityisen paljon koko päivän, kukaan ei nukkunut kunnolla päiväunia (mää kyllä olisin!) ja muutenkin kaikki tekeminen oli jotenkin hukassa (ei multa vaan!). Eriskummallisen harvinaislaatuinen tilanne sinänsä, koska meidän lapset hyvin harvoin ritisevät tekemisen puutetta (tämä johtunee varmaan osaksi siitäkin , että viljelen siihen vastaukseksi tätä joltain kasvatusgurulta nappaamaani lausetta : aina ei tarvikaan tehdä mitään!). Nyt paikallaoloäänet olivat sellaisia, että ei mamman hermo meinannut kestää ja ohjasin jälkikasvun askartelun pariin (tätäkin tekevät yleensä oman mielikuvituksen pohjalta, mutta nyt piti sekin valmiiksi ideoida). Esikolle tuli illemmalla kaveri yökylään ja mies valjasti muut iltasempalointiin, hiukan oli takkuista ilman saunassa käyntiä, mutta ei sinne uskallettu viedä puolikuntoista porukkaa (mää kävin ja kyllä siellä lämpösessä silis mieli ja hermot samaa tahtia kun sormenpäät rypisty).

Sunnuntai aukesi kuumana: köhinäsakki oli lähes kaikki tyynni kuumeessa ja kaskummaa, meno sitä myören kuin hidastetussa elokuvassa. *kuulenko omien aplodieni kaiun?* Päivän kulku oli kärhämätön, mutta jollain asteikolla alkoi taas hiiltyminen, kun iltapäivä läheni tuloaan : silloin oli paljon puhuttu ja odotettu pääsiäistapahtuma kyläpirtillä ja niin kuumeessa ei isommat olleet, etteivät olisi siitä muistaneet kirskua ja mätistä. Olihan se sääli, en minä sillä. Esikon kans sinne sitten mentiin, kun olin luvannut poniajeluhommelin hoidella (siis katsoa päältä että homma hoituu, hehe). Veeti-poni olikin hellanduudeli sentäs semmonen vetonaula, että innokkaimpia sai repiä melkein poniparasta irti... Siis, meillä digataan poneja, kaikki muuta paitsi minä joka siis pelkään poneja. Juu, naurakaa vaan, mutta näin se on. Ovat mokomat niin velmuja, ovelia ja nopeita, että olen katsonut paremmaksi pysytellä askelta kauempana. Olenhan minä poneja pallutellut, omistajat ovat yksi toisensa jälkeen vakuutelleet että tää on kiltti ja ei tää mitään...mutta mun mielestä se on ollut vain ajan kysymys koska mun hiha lähtee jonkun matkaan, tai hanska, sormet kyydissä. NYT karisi sitten kaikki pelot. Tää poni huokui luottamusta. Oli sellainen eläväinen, mutta omistajaperheensä lastenkin helppo käsitellä ja jotenkin Persoona. Melkein jo mietin, miten saisin sen mukaani sieltä... Aivan kertakaikkiaan fantsu tyyppi! Hernekeittokin oli hyvää, niin hyvää etten nuotiomakkaraa jaksanut, vaikka se tuoksui niin taivaallisen ihanalta... *vesi kielellä* . Uusien kyläläisten (viime vuonna syntyneiden vauvojen) kunniaksi syötiin kakkukahvia ja saatiin arvomuistaminenkin! Hienon päivän kruunasi kotiin tullut soitto illemmalla, että arvauskilpailun (kuinka monta legoa oli tungettu suureen muoviseen pänikkään) voitto meni esikolle! Sillä likalla on sellainen tuuri, että ottaa takaisin kyllä kaikki mitä huonotuurinen äitinsä on ollut saamatta!

Mitä onni on? Vaikka mitä. Ja ehdottomasti ainakin sitä, kun seisoo märkänä litisevän pellon reunassa, pieni musta poni puuskuttaa vieressä, punaposkiset lapset rypevät ojissa, nuotio savuaa ja rätisee, joki virtaa vauhdikkasti suhisten. Rupattelu kaikuu ilmassa kuin torikokouksissa konsanaan, hernekeittoa on parroilla ja sinappia housuilla. Joku lapsista ritsauttaa koívusta alimman oksan vitsaksi, kahvia haetaan kolmaskin kupillinen. Tuoksuu maa, multa, hevonen, kahvi ja makkara. Kevät. Ja ihmiset ovat tulleet sinne olemaan. Ihanaa.

Joutsenetkin ovat tulleet nyt isommalla porukalla. Parikymmentä taisi olla jo meidän rannassa lipumassa. Osa oli aika nuoria, tummemmasta väristä päätellen.

Viime yönä Oliver oli tosi kuuma, olihan se kyllä odotettavissakin. Onneksi on nyt ihan pirtsakkaa poikaa ja temperatuurinsa ihan normaali (äidin käsimittariasteikolla mitattuna). Esikko meni kouluun, muut vielä kotona. Aamu alkoi harrastusten ja koulukyytien peruutuksilla, miehen oli alkanut vielä aiemmin kun lähti taas työmatkalle. Mä en edes muistanut, ihmettelin vaan kun kuudelta ei näkynyt miestä missään. Kurkkasin sitten ikkunasta aikani kuluksi ja kun näin hevoset tarhoissaan aamuhämärän keskellä , niin äkkäsin ukkelin lähteneen jonnekin päin taas. Hauduttelin puuronkin sitten jo aamutuimaan ja niin se taas tämäkin päivä lähti käyntiin. Oliver muuten nousee seisomaan, ilman tukea. Tässä ei ole kai muuta mullistavaa, mutta kun ei osaa seistä vielä kunnolla tuenkaan kanssa. Nousee silti vaan sitkeesti kyykystä ylös. Voihan tietysti olla että tekee jotain reisitreeniä...