Mä en kestä itseäni. Eikä varmaan kukaan muukaan kestä mua *kuulee kolinan kun viimeisetkin lukijat pakenee koneiden äärestä*. Enpä ihmettele. Olen ihan sekaisin. Näiden työhommeleiden kanssa. Vatvon siis edelleen näitä tasan samoja asioita! Tai itseäni minä vatvon.

Olisin niin niin mielelläni ihan vaan lasten kanssa, ilman huolen häivää mistään teollisen yritysmaailman kiemuroista. MUTTA kun meillä on yritys , niin on kiemuroitakin. Ja kun on kiemuroita miehellä, niin on kiemuroita vaimollakin. Olen koko äitiysLOMANI ajan ollut toinen jalka työpaikan ovenvälissä, ilman riemun kiljahduksiani. Enenenen... en jaksaisi enkä viitsisi, mutta kun täytyy ja vähän pikkupakko olis viitsiäkin, kun oman miehen ja meidän perheen asioista kuitenkin kyse. Vaikka kaikki feministit järjestäis nyt marssin mun etuovelleni, niin sanon siltikin, että kyllä kohisten kasvavan yrityksen luotsaajan vaimona oleminen on ihan kokopäiväinen homma. Nää paljonparjatut kotirouvat ovat suurempia varaventtiileitä ja assistenttejä miehilleen kuin uskotaankaan - ja miehistä ei välttämättä siihen olisikaan. Että siinä SIVUSSA lasten kasvattaminen ja kenties jonkun oman MUUN uran tekeminen on hiukkasen hankalaa. Ainakin mulle.

Mä en todellakaan tiedä mitä tekisin. Tiedän kuitenkin mitä JOUDUN tekemään - minulle sitä vaihtoehtoa että olisin kotona ilman vastuuta myös yrityksestä, sitä ei ole. Oih ja voih. Pieni pääparkani pongahti juuri paikoiltaan ja kieri pöydän alle.

Lapset on ihania. Leikkivät ennen ruokaa tuossa kotia. Isommat piti pienempiä lapsinaan, tosin Ilari tais luulla olevansa hevonen. Joka toinen äitilause oli "taidanpa keittää kahvia" ja sitten soitettiin ystävättärelle ja pyydettiin kylään. *hymyilyttää*