Kun alan tätä kirjoittamaan, siis. Onniponni täytti tänään kuukauden ja sitä juhlittiin asianmukaisin menoin kaupungissa : syötiin herkkuja mansikoista jäätelöön (ja mustaanmakkaraan) ja juhlakalu nukkuatossotti vaunuissa. Erään kauppasen alennusmyynnistä löysin itselleni läjän vaatteita (ja se kuka mun entiset vaatteeni on käynyt kutistamassa, vois ilmoittautua kassalle ja heti) ja vähän Onniponnillekin, muille sitten koulutilpehööriä ynnä muuta pikkusälää.

Tein myös kummallisen havainnon naapurikaupungista: siellä ei voi oikein missään lauantairuuhkan aikana imettää. Autossa on turkasen kuuma kun se on ensin tunnin seisonut hautumassa parkkiruudussa, penkkejä ei ole kuin torinlaidalla ja viereisessä puistossa; ensinmainitut sijaitsivat ainakin tänään hallelujaa-laulajien kaiuttimien vieressä ja jälkimmäiset oli kansoitettu niinsanotuilla laitapuolenkulkijoilla. Seisaallaan en olisi jaksanut syöttöpuuhiin ruveta ja kahvilaan emme olisi kaikki kahdeksan mahtuneet kun sielläkin oli väkeä hellettä paossa. Siispä sitten istuin erään kaupan rappusille ja ruokin lapseni siinä, porukan lappaessa kahtapuolen sisään ja ulos...

Kuninkuusraveja tuli katseltua telkusta, niin meni kuin pitikin, Saran Salama ja B. Helmiina possottivat johtoon niin että pamahti. Toinen Suomen ennätyksellä ja toinen muuten vaan paljon ennen muita (ja sehän riittää). Hienoa. Mutta saa peli jännäksikin mennä, ei mulla ole senttiäkään liossa siinä humussa...

Luin Eeva-lehdestä Rosa Meriläisen haastattelua ja ajattelin että siinäpä semmosia tunnelmapaloja jotka minäkin allekirjoitan: läheisyys lapsen kanssa on eheyttävää, siinä on "kuin halauksessa itsekin kokoajan" yms. Kunnes lopussa lässähti ilmoituksella että eivät meinaa enempää lapsia lykätä. Ei siinä sen puoleen, en minä mikään tehkää-ihmiset- lapsia-konsultti silti ole, mutta väkisinkin tuli siitä ylitsevuotavasta fiilistelystä mieleen että no niin, ainokaista siinä nuohotaan oikein koko rahan edestä, mutta suinkaan enempään ei rohkeus riitä. Ja hyi mua, että edes noin ajattelen *minä ennakkoluuloinen yleistäjä...piisk piisk*. Heidän (Meriläisen ja siippansa Simo Frangénin) kirjoittaman päiväkirjantapaisen aion kuitenkin lukea, kunhan ensin ilmestyy.

Jotenkin vaan tuntuu että ihmiset ovat niin kaukana jostain oikeasta välillä nykyään. Kaikki pitää suorittaa "oikein", enää ei vissiin ole edes kovin trendikästä masentua vauvaa hoitaessa, vaan nyt sekin on kivaa ja sua itteäs pönkittävä elämänvaihe. Niinhän se onkin, mutta ei se mikään uusi uutinen ole. Ja se voi myös olla masentavakin, ekä sekään ole mikään uutinen. Mikä ihmisiä oikein vaivaa, kun kaikki TUNTEET tulee jotenkin yllättäen! Olipa raskasta olla kakskytneljä tuntia päivässä neljän seinän sisällä! No olipa! Ajatteliko joku että se olisi jotenkin virkistävää? Aikuisen seuran ja unen puute yllättivät! Yleensä, jos ei näe kuin lasta ja ei nuku, niin siinä tuppaa hiukan oleen onhoa ja raatomaista. TODELLA YLLÄTTÄVÄÄ? Mihin kaikkien aikuisten ihmisten ajattelukyky on hukkunut? Eikö kukaan osaa miettiä etukäteen yhtään mitään?!

Oih, tais päästä purkaus. Kivittäkää nasevin verbein vaan jos mieli tekee.

Onniponni nukkuu niin ihanaa vauvantuhkellusta tossa vieressä että siihen taidan minäkin kellahtaa nuuhkuttelemaan ja rakastamaan.