Katsahdin tämän kylän kaupanovea heilutellessani, että mitäs siinä ilmoitustaululla oikein "seisoo" ja siinä oli lappu jostakin illanvietosta, jossa X.X. kertoo uskoon tulostaan. Hämmästyin tätä siinä mielessä, että kyseessä on tuttavani jo kouluajoilta ja siis edelleenkin, emmekä ole koskaan ikinä milloinkaan sivunneet uskonasioita keskusteluissamme. En siis taivastele hänen heräämistään (vai miksi sitä nyt sanotaankaan... herätystään?) vaan sitä ettei hän ole minulle siitä kertonut! Itsekästä ajattelua tietenkin minulta, mutta mähän olen sanonut ,että tänne kirjoitan asiat just eikä melekein niinkuin ne mielessäni on. [Diplomatiaa multa saa sitten livekohtaamisissa...]

Tää hereytti mieleni miettimään yleensäkin uskomista. Uskonko minä? Ja mihin?  Jossakin oli sana sellaiselle ihmiselle, joka on kuin ateisti, mutta paljon huolettomampi ja kiihkottomampi sellainen. Ajattelin , että olen varmaan just se. Ettei mulle olis niin kamalan nokonuukaa onko yläkerrassa ukko vai akka, vai onko koko yläkertaa. Jos meitä joku ohjailee, niin kyä se vaan mulle käy. Jos ei ohjaile, niin mennään sitten ominavuin.

Sitten kuitenkin aloin miettiä enemmän, että olenhan mä rukoillutkin, siis ihan tarkoituksella, etten vaan sen takia että joku sanoo ja tapana on - vaikka jossain kirkonmenoissa. Olen ihan tieten ajatellut mielessäni että Sinä Siellä, autathan nyt tän tilanteen yli. Ja mulle on tullut jopa sellainen olo, että autettu on. Minä siis uskon? Mihin?

Vai pitäisikö kysyä miten? En ainakaan niin, kuin eräs jo muualle kaikonnut nuoriso-ohjaaja, joka oli kyllä muuten mukava ihminen ihan oikeasti, mutta lapsia täynnä olevassa perhejumalanpalveluksessa meni saarnaamaan kuinka olemme kaikki pahoja ihmisiä. Jokaikinen, jokainen silkoposkinen kullannnuppukin äitiensä käsivarsilla. Siihen minä en todellakaan usko, en ikinä enkä milloinkaan. Erottakaa vaan kirkosta ja seurakunnasta ja vaikka koko luterilaisesta maailmasta, mutta se ei kertakaikkiaan vaan ole niin, ei MINUN maailmassani. Hilkulla oli, etten sieltäkin tilaisuudesta lähtenyt helemat paukkuen, mutta kun en kehdannut kuorolauluvuoroa odottavia lapsiani sinne jättää ihmettelemäänkään. Jälkeenpäin kun asian otin puheeksi tuttujen äitien kanssa, niin olivat aivan yhtä pöyristyneitä asiasta - jopa järkyttyneitä - mutta eivät olleet edes kuunnelleet niin tarkkaan siellä kirkossa että olisivat sen siellä huomioineet... *jaa-a ja mitäs tästä sitten pitäis päätellä*

Minä haluan kuulua tähän nykyiseen seurakuntaan, siinäkin mielessä että minun mielestäni meidän kirkkomme on niin kaunis. Tykkään käydä siellä ja olla siellä. Minusta on myös mukavaa ajatella, että ajatukseni liikkuvat ja liittyvät siihen tilaan, siihen kirkkoon. Siellä on rauhallista ja siellä on juhlavaa. Sielunhoitoa, voisin sanoa. Pappimmekin, tämä oma kirkkoherramme, on ihan hyvä tyyppi. Jotenkin hänen kasvamistaan sekä pappisvirassa olevana , että ihan ihmisenä, on ollut mielettömän eheyttävä katsoa. Kun kirkonmieskin on ihminen, tekee se sanoistaankin jotenkin uskottavia.

Hyvältä tuntuu sekin, että lapseni ovat pienestä pitäen seurakunnan helmoissa. Kulkevat kerhotien ja koulutien ja nuoruustiensäkin, ainakin osaksi, seurakunnan tieten. Näin pienessä kylässä (seurakunnassa) jokainen tunnetaan ja jokaisen äitikin tunnetaan ja isän sisko ja tuon isovanhemmat. Se liittää lapset johonkin, laajempaan perheeseen, tai ehkä sukuun olisi oikeampi sana.

Olenko itsekäs, kun haluan seurakunnasta, kirkosta, uskonnosta vain kaiken kivan ja mukavan itselleni? Haluan kauniit ja lohduttavat sanat, haluan rauhallisen ja puukoristellun kirkon ja haluan pienet kerholaiseni laulamaan seurakuntatalon estradille joululauluja tonttulakit vinossa, posket punaisina. Mikä on sallittua tahtomista, mikä on ahneutta ja itsekästä? Missä menee rienaamisen raja?

En ole mikään kiiltokuvaseurakuntalainen, todellakaan. Päästelen ärräpäitä, katselen turhuuksia televisiosta ja haalin itselleni maallista mammonaa . Tai haalisin, jos olisi mitä haalia. Yritän kuitenkin kovasti. Ole minä kilttikin, joskus. Yleensä kuitenkin vasta sitten, kun omat asiani on hoidossa. Enkä todellakaan ole samaa mieltä kaikesta mitä julkiuskovaisten suusta tulee. Yleensä pidän joitain jopa typerinä. Olen kuitenkin kohdannut paljon lämpöä ja sielun hienoutta omaavia ihmisiä, joiden tiedän olevan niin kutsutusti uskossa. Heillä on ollut rohkeutta tuoda inhimillisyytensä esille hieman vieraammillekin lähimmäisille. Kaikesta voin siis oppia ottaa, mihin tämä minun matkani sitten viekään.